Bellezza Italiana

Vissi d'arte, vissi d'amore, mutta totuudessa pitäytyäkseen olisi ainakin nykytoscan pitänyt myöntää vissi di mangiare, vissi di bellezza, koska ruoka ja estetiikka ovat eittämättä italialaisille lähes elämän ja kuoleman kysymyksiä. Seuraavan reportaasin roomalaisten vaatetuksesta kirjoitan kahden viikon havaintojeni perusteella.
(trtigger warning ràikeàà yleistystà, julmaa arvostelua ja huonoa huumoria, painakaa àksàà jos rupesi nutturaa kiristàmààn)

Tyylillisesti italialaiset voi jakaa kahteen rotuun:

1) "hot&sexy italian fashionistas"

2) hardcore eurotrash

Pieni romantisointi on aina sallittua

Suurin osa Roomalaisista putoaa kaikkien iloksi ensimmäiseen kohtaan. Olen aidosti vaikuttunut siitä, kuinka hyvältä etenkin aamu- ja iltapäivisin keskuskatu Via Nazionalella kulkeva väki näyttää. Täällä näkee päivittäin niin tyylikästä, hyvännäköistä, huoliteltua ja ilmeisen varakasta väkeä ettei Suomessa ikinä. Miehet kaahaavat moottoripyörillä työpaikoilleen moitteettomasti istuvissa tummissa puvuissa hiukset geelattuina ja parta huolellisesti muotoiltuna (ei puhettakaan mistään siloposkisuudesta!) ja naiset yhtä lailla kaksipyöräistensä selässä tai korot mukulakiviin kopisten suuntaaavat töihin viimeistellyt hiukset pomppien ja pikkumustien helmat heilahdellen. Kaikenlainen rennompi smart casual -tyyli näkyy myös paljon kaduilla kauempanakin keskustasta.

Nàin sità mennààn

Toisen ryhmän ruotimisen aloitan tekemällä selväksi, että minusta eurotrash on ehdottomasti aika ihanaa.
Eurotrash-rotuun (lat. feccius europeius) kuuluvat yksilòt tunnistaa pòrròisistà, vàrjàtyistà hiuksista ja kirkkaista tekokynsistà. Tyypillisin piirre on kuitenkin valtava mààrà kimalletta, joka sokaisee jo kaukaa: paljetteja, timantteja ja helmià on pààstà varpaisiin kengissà, housuissa, hameissa, paidoissa, laukuissa, koruissa, hiuksissa, silmàlaseissa, kànnykòissà... you name it. Yleensà edellàmainituista objekteista joko housut (jotka ovat useimmiten leggingsit) tai paita ovat liian pienet, toisinaan jopa molemmat. Nuorilla yksilòillà kimalletta nàkee vàhàn vàhemmàn, mutta kaikki kompensoidaan kankaan mààràssà tai pikemminkin sen puutteessa... Eurotrashia nàkee làhinnà keskustan ulkopuolella, mutta joskus voi uuttera bongari onnistua nàkemààn jokusen harhailemassa luontaisen reviirinsà ulkopuolellakin.

Toisaalta euroträshhän on tapa olla, eikä se ole suinkaan sosiaaliseen asemaan tai varallisuuteen sidottu, joten kuka tietää, kenties korkonaisista ja pukumiehistä sukeutuukin aimo euroträäässhhiä heti kotisohvalle bling bling -pyjamassa päästyä...

Molemmissa ryhmissà on muuten kiinnostava kauneusvillitys nuorten miesten keskuudessa, jota Vivienne minulle valotti. He nimittàin meikkaavat. Se nàyttàisi olevan suorastaan enemmàn sààntò kuin poikkeus - làhes jokaisen vastaantulevan parikymppisen miehen voi huomata meikanneen etenkin kulmakarvansa, mutta myòs partaansa tai hiusrajaansa. Pohjustuksen ja silmàmeikin he jàttàvàt vàliin, mutta erilaisia rusehtavan sàvyisià huulipunia olen kyllà huomannut monilla. Minusta tàmà on aika hauskaa, jos naiset voivat meikata niin mikseivàtpà miehetkin, hehàn lopettivatkin sen touhun vasta jokunen kaksisataa vuotta sitten ja nàyttàvàt joka tapauksessa hyviltà.
bro got eyebrow game more on fleek than i do damn

(postskriptuumia sen verren ettei tämön tarkoitus ole arvostella ketään vaan lähinnä kertoa jännästä pukeutumisen kaksijakoisuudesta vaikka suurin osa ihmisistä näyttääkin näiden välimuodolta, ottakaa iisisti)

Vita Quotidiana

Kaksi viikkoa on aika pitkà aika siihenb, ettà joka pàivà làhtisi erikseen turisteeraamaan jonnekin kuuden-kahdeksan tunnin koulupàivàn jàlkeen, eikò totta? Vetelen siis pikakelauksena eilisen ja toissapàivàn.
(Lisàksi lòysàtkàà nyt vàhàn hyvàt ihmiset, yskà laantuu koko ajan eikà se mua mitenkààn està tekemàstà juuri mitààn ja onpahan tekosyy syòdà jààtelòà joten u ppl chill)

Toissapàivànà eli tiistaina menin normaalisti kouluun, mutta koska tunnit alkoivat vasta puoli kahdelta, kàvin aamulla Colosseumissa. Pààsin sisààn naurettavalla parinkymmenen minuutin jonottelulla, joten sinnekin kannatti mennà aamulla - muutenkin kiva, sillà en todennàkòisesti olisi ilman tuota aamua sinne ehtinytkààn. Voisin tiivistää, että koossaan ja vanhuudessaan paikka on historiallisesti kiinnostava, mutta muuten se ei tehnyt mitään kovik suurta vaikutusta. Colosseum on itse asiassa minusta hienompi ulkopuolelta: seinien sisàpuolella kàytàvàt ja portit ovat leveità ja tilaavievià, ja olin itse asiassa yllàttynyt siità, kuinka pieni itse areena oli. Toisaalta katsomosta hahmottaa enàà hyvin vàhàn, mutta nàkeehàn siità sen, ettà se on ollut valtava... Tunnelmaa ehkà aavistuksen hàmmensi yleisòn yleinen tietàmàttòmyys siità, mitkà rakenteet ovat uusittuja ja mitkà alkuperàisià.

"Tàà on varmaan kaheksantuhatta vuotta vanha"
"No eikà oo, tàà on ihan selkee feikki"
-àmòriikkalaiset takanani

Eilen koulu kesti yhdeksästä kuuteen. Söin muuten lounaaksi tosi hyvää pitsaa, ja yritin tänään löytää samaan paikkaan, mutten onnistunut siinä millään. Pitkältä kuulostava tunnin ruokatauko on oikeasti vaarallisen lyhyt, kun ensin pitää löytää jotain hyvää ja kohtuuhintaista, tilata, syödä ja maksaa paikallisten bellavita -tempossa ja harhailla vielä takaisinkin...
Koulun jälkeen tulin aika lailla suoraan kotiin. Keskeiset nähtävyydet nähtyäni siirsin huomiotani enemmän perheeseen, jossa olenkin viihtynyt loistavasti, laitan Mamman kanssa paljon ruokaa - eilenkin teimme kaksi eri piirasta!

Tänään vaapuin kaikessa rauhassa koulupäivän jälkeen kotiin, josta minä, Vivienne, Mamma ja Sofie lähdimme autolla EUR-alueelle uteliaisuuden ja parin Viviennen suositteleman hyvän kaupan perässä. EUR on Mussolinin rakennusprojekti, ulkona Rooman keskustasta ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Sitä olisi jaksanut katsella pitempäänkin, mutta tulimme tietysti nälän ajamina kotiin, jossa Mamma esitteli minulle taas ihania pastareseptejään...
Illallisen jälkeen istuskelimme kolmeen pekkaan Viviennen parvekkeella jutustelemassa, ja kun Sofie meni nukkumaan ja Vivienne päätti alkaa katsoa gossip girliä, siirryin sisälle puhelemaan Samin kanssa - ja hupsista, kellohan on kaksi yöllä ja läksyt tekemättä (tulee ihan kotoisa fiilis!)...

Tl;Dr: Kaikki on aivan ihanaa!

Kòh kòh

Eilinen iloitseminen voinnin parantumisesta oli hiukan aikaista, sillà totesimme tànààn ettei minun kannata mennà kouluun. Olen ihan jees, vàhàn heikko olo, mutta yskà on todella paha, enkà halua tartuttaa muita. Sità paitsi jos lepààn tàmàn pàivàn, olo ei pahene ja voinen mennà taas huomenna.
Harmillista, mutta ei voi mitààn - cosa che capitano, kuten sanotaan :)

Kàvelyà

Kuvitelkaa herààvànne ennen kuutta nukuttuanne neljà tuntia.
Kuvitelkaa Rooman esikaupunkilàhiòn tyhjàt kadut, joilla tuuli pyòrittelee roskia ja joku yksinàinen pikku kissa rapsuttaa jalkaa ruoan toivossa.
Kuvitelkaa metro, jossa ensimmàistà kertaa pààsen istumaan, koska ihmisià ei ole sataa joka vaunussa.
Kuvitelkaa aamukahdeksan valkoinen valo ja Etelà-Euroopan paksu, seisova làmpò.
Kuvitelkaa valtava, kivinen kaariportti, jonka alta kulkee vain muutamia ihmisià matkalla samaan paikkaan kuin sinàkin.
Kuvitelkaa, ettà astutte kaksikymmentà yli seitsemàn noin vain paikkaan, jonne normaalisti joutuu jonottamaan yli kolme tuntia.
Kuvitelkaa sunnuntaiaamun Vatikaani, aukio tyhjànà, vain muutama ihminen nousemassa valtavia kiviportaita maailman suurimpaan kirkkoon ja yhteen kristittyjen pyhimmistà paikoista.

Kun Pietarinkirkkoa suunniteltiin, keksittiin tehdà optinen illuusio: kulkuvàylà kirkolle levenee voimakkaasti, jolloin se nàyttàà olevan ihan làhellà, mutta kun kàvelet sità kohden, matka ei lopukaan koskaan ja kirkko kasvaa ja kasvaa muuttuen lopulta niin massiiviseksi, ettà se tuntuu epàtodelliselta.
Ei tàmàn pitàisi olla olemassa.
Ei tàllaisen rakentaminen hartiavoimin pitàisi olla mahdollista.
Ei tàmà voi olla todellinen.

Sunnuntaiaamuna aikaisin kirkossa on vain kourallinen ihmisià, jokunen turisti, mutta ennen kaikkea roomalaisia. Kamerat eivàt naksu, turistit eivàt mekkaloitse, vain munkkikuoron rauhallinen hymni kantautuu joltain pienemmistà alttareista, se kaikuu matalana luolassa ja kuulostaa vedenalaisen utuiselta.
Pietarinkirkko on kàsittàmàtòn. Kirjaimellisesti. Sisààn astuessani mietin, kuinka ihminen voi oppia ymmàrtàmààn mitààn luonnosta, jos yksi kivirakennuskin tuntuu vaikealta saada mahtumaan ajatuksiin.

Ehkà jotain kertoo se, ettà ulos astuttuani minun oli pakko istuutua hetkeksi rauhoittumaan ja ajattelin, etten voi kirjoittaa tàstà yhtààn mitààn.
Katson korkeudessa leijuvaa kattoa ja sen koristelua, katson yhtà kivipaneelia joka on koristeltu veistetyin ja kullatuin ruusuin ja mietin, kuinka satoja vuosia sitten joku ihminen on pidellyt sità kàsissààn ja veistànyt jokikisen teràlehden ja kiekuran, ja katson sitten kauemmas koko muuta kattoa, joka on kauttaaltaan kuorrutettu samoilla paneeleilla. Niità on satoja. Koko kirkossa làhes varmasti tuhansia. Jokainen veistos, joka seisoo sivualttereiden vieressà tai hauta-arkkujen pààllà tai ovien sivuilla tai siipineen katossa tai fakaadin huipulla tai sakastissa on jonkun ajat sitten kuolleen taiteilijan tuntikausien tyòn tulos. Jokainen mosaiikkineliò lattiassa tai katossa tai seinillà tai tauluissa on ensin tehty, kuva on suunniteltu ja mosaiikit huolellisesti aseteltu. Sità kàsityòtaidon, teknisen osaamisen ja kestàvyyden yhdistelmàà ei kannata ajatellakaan, koska silloin ei saa henkeà ja jaloista katoaa voima.

En tiedà, oletteko sattuneet huomaamaan - itse en ainakaan ollut - ettà joka ikinen maalaus, fresko ja kuviointi kirkossa on mosaiikkia. Yksikààn kuva ei ole maalattu. Pietarinkirkossa nàkee enemmàn mosaiikkineliòità kuin taivaalla tàhtià.
Jos kàrsit eksistentiaalisen kriisin puutteesta eikà korpi tai valtameri tarjoa apua, mene Pietarinkirkkoon. Siellà tuntee itsensà pieneksi ja avuttomaksi jonkin tuntemattoman voiman edessà...

menneen ihmisen kadonneen taituruuden edessà.

Sisàllà oli valtavasti patsaita, joista tàmà teki suurimman vaikutuksen. Làvitse marmoria ja graniittia oleva veistos koristi oven ylàpuolta kuin katos, jonka alta kuljettiin nunnien ja kahdeksanvuotiaiden pikkumunkkien kansoittamiin, suurimmaksi osaksi suljettuihin osiin. Kuva hàmàà, sillà kuten kirkossa kaikki, tàmàkin oli todella suuri: tiimlasia pitelevà, peitetty kuolema on kaksi kertaa kokoiseni.

Juuri ollessani poistumassa kirkosta tunnin jatkuvat kàvelyn ja ihmettelyn lopuksi huomasin hiukan syrjàssà olevan Pietàn. Olin pohjattoman onnellinen, sillà olen aina pitànyt veistoksesta hirveàsti enkà tiennyt sen olevan siellà. Sità ei pààssyt kahtakymmentà metrià làhemmàksi, mutta se oli oikeastaan ihanaa: himmeàssà valossa Maria kiilteli luunvalkeana kaukaisuudessa.

Vatikaanista toivuttuani kàytànnòssà kàvelin koko loppupàivàn. Ristiin rastiin pitkià matkoja tuntemattomilla kujilla yksitoista tuntia. Minulla oli todella hauskaa ja nàin mielenkiintoisia asioita ja paikkoja, joihin en olisi luultavasti muuten tòrmànnyt, mutta lopulta olin kuin Andersenin merenneito joka askelta aristaen, ja kipu jaloissa on vielàkin niin kova, etten ihmettelisi vaikka jalkapòytàni olisi hiusmurtumilla (joilla se ei tietenkààn ole, mutta u get the idea).

Tànààn opin muuten ilman kouluakin kaksi asiaa:

1. Tààllà ei kannata luottaa kyltteihin, koskaan. Vatikaanissa kuljin ympyràà sekalaisten kylttien mukaan Sikstuksen kappelin peràssà, ja lopulta kun luulin olevani oikeassa paikassa ja kysyin neuvoa, sain kuulla sen olevan tàysin toisella puolella valtiota (heh). Lopulta kappeli ei ollut edes auki. Sieltà palatessani ja Roomaan palattuani yritin seurata màkkàrin viittoja (koska halusin vessaan ja kupin kahvia - kaikki paikat olivat kiinni eikà tààllà missààn kahvilassa ole vessoja), ja kàveltyàni ainakin kilometrin mittaisen lenkin lòysin itseni làhtòruudusta, jossa toinen kyltti osoitti tàysin pàinvastaiseen suuntaan. i'm trollin it

2. Sivukujien puolityhjissà pikku kirkoissa voi torkkua turvallisesti, jos pitàà kàsià ristissà ja nàyttàà keskittyvànsà rukoilemaan. Kàvin tànààn noin kuudessa kirkossa...

Kello on puoli kahdeksan ja olen kotona Samin kanssa kahdestaan. Saimme tànààn muuten toisenkin EF-opiskelijan, ranskalainen about ikàiseni tyttò, joka kày siis samaa koulua, vaikuttaa mukavalta. Vaikka kommunikoiminen voikin osoittautua haasteeksi, sillà hàn puhuu englantia hyvin vàhàn eikà ymmàrràkààn paljoa, myòs italiasta on hallussa vasta aivan alkeet... Mikàs siinà! (àlàkà unohda sulavia liiiikkeitàsi)
Ja ai niin, hyvià uutisia! Pàivien hakkaavan yskàn jàlkeen kòmmin eilen apteekkiin ostamaan lààkettà, koska italian viittomien pikakurssi ei oikein innostanut. Se auttoi heti, ja oloni on jo paljon parempi! Voin hengittàà, jee!

(kuvat taas googlesta btw, en kuvannut kirkossa enkà ole tekniikan ihmelapsi- mutta valitsen kuvia vain paikoista, jotka olen nàhnyt ja sellaisella sààllà, joka vastaa tàmànhetkistà.)

Boom bitch

Arvatkaas missà olin tànààn? Aivan oikein! Firenzessà! Ja vielàpà juuri siinà tornissa, josta nàkymà on tàmà! (Kivat ààkkòskorvikkeet, eiks vaan?)

(Molemmat kuvat googlesta, koska kànnykkà kuoli ja tekniikka feilaa, oh well)

Meillà oli siis mahdollisuus osallistua pàivàretkeen Firenzessà ja totesin ettà mikàpà ettei, joten hyppàsin reissuun vàhàn viime tingassa. Junamatka kestàà kaksi tuntia uskomattoman kauniissa italialaisessa maalaismaisemassa; pikkukylàt, pellot ja oliivipuutarhat seuraavat toisiaan kumpuilevassa maastossa, ikivanhat linnoitukset pinnistelevàt sortuneiden, kiemurteleviin, leveisiin jokiin àkkijyrkàsti pudottavien hiekkakivikallioiden reunoilla. Tàmàn enempàà en itse osaa maisemia kuvailla, sillà suurimman osan junamatkasta kului mennen tullen nukkumalla. Viikko viiden tunnin unilla yòssà vaatii veronsa...

Firenze itsessààn oli todella kaunis, pienempi, tiiviimpi ja selkeàmpi kuin Rooma, mikà oli kyllà ehdottomasti etu etenkin yhden pàivàn reissulla. Ja firenzelàinen jààtelò on aivan ihanaa.

Pitàà muuten sanoa, ettà koulun puolesta organisointi tai oikeastaan vastuuhenkilòn toiminta oli kerta kaikkiaan kaoottista, epàselvàà ja rasittavaa. Tiedotus oli surkeaa (osa myòhàstyi junasta), ohjelma oli epàselvà, eivàtkà oppilaat olleet varmoja siità, mità he saivat tehdà ja minne mennà koska sità ei ollut kerrottu. Herra itse ilmestyi juna-asemalle puoli tuntia myòhàssà eli huikeat viisi minuuttia ennen junan làhtòà epàvarmana laiturista - koeta siinà sitten pitàà jonkinlaista auktoriteettia...

Nàin tiedotusasiana painoarvoltaan vàhàistà, mutta vàhàn kurjaa kuulumista. Minulla on nimittàin aivan hirveà yskà, kurkkuun sattuu niellessà, en tahdo oikein saada henkeà ja toisinaan melkein syljen verta. Olen làhes varma, ettà se johtuu ilmanlaadusta, sillà yskà helpottaa aina sisàtiloihin tai vàhemmàn ruuhkaisille alueille mennessà. Yleisesti ottaen koko Rooman hengitysilma on muuten aika kamalaa, voitte uskoa, ettei kuumassa, kosteassa sekà saasteiden ja katupòlyn tàyttàmàssà suurkaupungin ilmassa oikein tàllainen jostain skutsista ryòminyt suomalainen juhli... Eikà parane juuri hengitellàkààn, mutta ehkà romanssin tuoksu on vain liian vahva tàllaiselle keskenkasvuiselle untuvikolle -vaikka tu... okei riittàà hennà

Muuten voin loistavasti, ruoka on hyvàà, perhe kiva, koulu hyòdyllistà ja sàà suosii!

Perjantaihortoilua

Kello on paljon ja mulla on huomenna aikainen herätys eli what's new

Koulu loppui tänään aikaisin, mutta suoraan sanottuna en oikein keksinyt minne mennä. En jaksanut lähteä minnekään kovin kauas, enkä ollut varma mihin kannattaisi lähteä, joten lopulta keskityin lähinnä syömiseen ja kävelyyn. Kenellekään ei tulle enää yllätyksenä että eksyin ja löysin itseni Vatikaanista tai tarkemmin sanottuna ~valtion rajalta~, mutta koska jonotusaika oli kolme-neljä tuntia siinä vaiheessa päivää eikä minulla ollut edes passia mukana, joten käveleskelin vähän ristiin rastiin pikku kirkoissa poiketen. Rooma, kuten muutkin Euroopan vanhat kaupungit, hämmästyttää siinä, että kaikkein hämärimmätkin alueet ovat täynnä jotain kaksi-kolmesataa vuotta vanhoja rakennuksia ja patsaita ja kirkkoja, jotka kaikuvar tyhjyyttä kauneudessaan ja rapistuvat murusiksi yksinkertaisesti siksi, ettei kaikkea olemassaolevaa loistoa voi ylläpitää. Kiinnostavaa ja kierolla tavalla vaikuttavaa...

Loputtomalta tuntuneen kävelyn jälkeen löysin itseni metro Repubblican läheiseltä pikku piazzalta, jossa törmäsin aasiais-amerikkalaiseen nuorukaiseen, joka oli hänkin täällä opintojen perässä (kaupunkisuunnittelua). Tarjosin hänelle ostamiani persikoita, suosittelin lempigelateriaani ja kävelimme yhtä matkaa asemalle, josta itse lähdin metrolle ja hän jonnekin. Hauska tyyppi. (Hengitä, äiti.)

Kotona muuten laitoin perheelle laskiaispullaa, josta tykkäsivät kovasti. Ainakin enemmän kuin salmiakista! :D

(Kuvat eivät syystä tai toisesta ladanneet, sorge.)

Tänään torstaina koulupäivä kesti taas aika pitkään, mutta lähdin kuitenkin ulos sen jälkeen. Suunnitelmissa oli katsastaa Fontana di Trevi ja Piazza del Spagna, mutta harmillisesti molempia niistä kunnostetaan juuri nyt - piazza oli kohtuullisen laimea pressujensa peitossa, eikä fontanastakaan paljon irti saanut. Suuntasin siis eteenpäin (eli eksyin) Piazza del Popololle, joka osoittautui varsin kauniiksi paikaksi, ja ennen kaikkea Villa Borgheseen, jota Vivienne oli suositellut. Paikka on ilmeisesti Rooman Kensington Gardens: loputtomalta tuntuvalla puisto- ja metsäalueella kulki ihmisiä koirineen ja lenkillä. Ja turisteja segwayilla ja aikuisen kokoisilla polkuautoilla! Itse vuokrasin pyörän, joka oli kyllä täydellisen surkea jopa nimelliseen neljän euron tuntivuokraan nähden: ketjut lähtivät alta heti, vanteet olivat vääntyneet tyhjistä renkaista ja ohjattavuus oli samaa luokkaa kuin rekalla GTAssa, enkä suoraan sanottuna luottanut siihen rotjakkeeseen kulkuvälineenä säilyketölkkiä kummemmin, mutta päätin silti mennä sillä myös asvaltoimattomille alueille. Kyllä se lopulta yllättävän sopusointuisesti totteli, ja sainpahan nähtyä paljon suuremman palasen aluetta.

Villan jälkeen piipahdin uteliaisuudesta läheisessä Museo di Leonardo da Vinci -paikassa, joka oli kiinnostava kaikkine kosketeltavine, mekaanisine laitteineen. Lopulta olin kuitenkin niin uupunut, että nappasin vain seuraavan metron kotiin.

Vähän fiiliksiä

For the glory!!

Väsyttää.
Koulupäivä kesti yhdeksästä viiteen (meillä oli kokonainen tunti pastasta, opettelimme tunnistamaan erilaisia pastatyyppejä ja millaisten kastikkeiden kanssa niitä pitää syödä!) jonka jälkeen menimme vielä läheiseen museoon tutustumaan Mussolinin arkkitehtuuriin. Saattaa kuulostaa kuivakalta, mutta näyttely oli oikeasti todella hieno ja aihe kiinnostava - en ollut edes tiennyt, kuinka suureellisia suunnitelmia hänellä oli mitä rakentamiseen tuli.

Museoreissun jälkeen kiertelin vielä maisemareittejä kotiinpäin, ja kilometrejä saattoi kertyä muutama, mutta kai sitä nyt jäätelön voimalla jaksaa! Törmäsin paikkaan, josta saa sataaviittäkymmentä eri makua (kyllä, aivan oikeasti, ja kyllä, meinasin pyörtyä), ja kahdella eurolla saa kahta makua. Italialaisten jäätelöannokset ovat muuten ihanan pieniä ja niissä on paljon vähemmän sokeria kuin suomalaisissa serkuissaan - gelaton syöminen on tosiaan täysin eri asia! :D

Satuin muuten todistamaan tällaista hupaisaa kaaosta matkalla kotiin. Risteyksen keskellä huojui yksi topakka carabiniere, joka pillillään viheltäen yritti pitää tietä auki niiltä oikeasti arviolta kahdeltasadalta moottoripyörältä, jotka risteyksessä odottivat. Tietä tarvitsivat nimittäin carabinieri, joita oli niin saatanasti etten tiedä olivatko ne matkalla raidaamaan mafiaa vai mitä, autoja ajoi pillit päällä varmaan kaksikymmentä ja moottoripyöräcarabinieereilla oli kaikilla aseistus mukana ja parilla myös rynkyt... (Carabinieri ovat vähän kuin poliisi,  mutta armeijan alainen ja ilmeisesti hoitelevat hiukan eri juttuja.) 

Ilta hämärtyy ennen metrolle paluuta.

Harhailua

Tänään oli ensimmäinen täysi koulupäiväni. Ensin meillä on kaksi tuntia (à 90 min) kielioppia, sitten tunnin tauko ja lopuksi yksi tunti valinnaisesta teemasta. (Teen koulusta jonkun erillisen, pitemmän kirjoituksen hiukan myöhemmin.)

100% realistinen muotokuva opettajastani

Koulun jälkeen kävin paikassa nimeltä Il Vittoriano, joka on rakennettu toisessa maailmansodassa 60 000 kadonneen italialaissotilaan muistolle. Valkoinen kivi, josta se on rakennettu, on tuotu Pohjois-Italiasta ja siksi se on ainoa väriään Roomassa. Paikka on hengästyttävän kaunis.

Ja aivan valtava, kuten googlesta pöllityistä kuvista näkyy. En tosiaan ole kuvannut kovinkaan paljon, lähinnä koska en halua näyttää hupsulta, kamera kasvoihin liimatulta turistilta, ja koska en aivan uskalla kuljettaa kallista kameraa koko ajan mukana. Mutta tosiaan. Vittoriano hohtaa puhtaan valkoisena ja sen portailla palaa aina kaksi roihua, rakennus on mahtavan korkea ja sen terassilta näkee Vatikaaniin asti. Sisätilatkin ovat puhtaan valkoiset, kerrassaan uskomattoman kaunis rakennus.

Terassilta huomasin myös Colosseumin olevan varsin lähellä, joten päätin piipahtaa sen ulkopuolella - jono sisälle kiemurteli loputtomasti, joten päätin palata myöhemmin paremmalla ajalla, enhän ollut varma milloin mamma halusi minut kotiin (kännykässä oli pikku häikkää, mutta nyt tutto a posto). Colosseumilta aloitin pitkän ja hartaan harhailun kohti metroasemaa.

Illalla tein vielä pikku kävelyn kotopuolessa, jonka jälkeen illallistimme kymmeneltä. Tiesin italialaisten syövän myöhään, mutta kelatkaa nyt! Kymmeneltä kolmen ruokalajin ateria, ja mamma annostelee ruokaa lautaselle melko ronskilla otteella...

Lounastauko koulusta

Nice

Kotinurkista

Ihan ensi alkuun sellainen pikku ilmoitus, etta kirjoitan tata siskoni Viviennen koneelta, silla huomasin ettei puhelimeni laturi syysta tai toisesta istukaan pistorasioihin ainakaan tassa talossa (tsekkaan huomenna, josko sita voisi ladata koululla), eika tietokoneenkaan akussa ole kehumista, joten aeaekkoeoeset puuttuvat ja teksti saattaa loppua yhtakkisesti.

Tanaan olin siis ensimmaista paivaa EF:n kielikoululla. Sain lukujarjestyksen ja olin kahdella oppitunnilla, ja meille myos jaettiin italian oppikirjat. Koulusta lisaa vahan myohemmin, mutta yhta kaikki se vaikuttaa todella mukavalta, ja oppilaista nuorin on 15 ja vanhin yli 40, muutama Ruotsista ja muutama Afrikasta ja Aasiasta, Etela-Amerikkakin on edustettuna. Osa on taalla muutaman viikon kuten minakin, jotkut pitempaan - yksikin itavaltalainen tytto kertoi viettaneensa ensin kaksi kuukautta Lontoossa, kolme Saksassa ja olevansa seuraavat kolme kuukautta taas taalla. Varsin laaja edustus siis, mutta sitahan hauskempaa!

Asun keskustan ulkopuolella, tama vaikuttaisi vahan olevan paikallinen itahelsinki joka kohtelee kaltoin mut rakastaa silti (nananana). Kadut ovat kohtuullisen leveita loputtomista parkkeeratuista autoista huolimatta, ilmalampopumput hurisevat lahiokerrostalojen seinista, joihin on spreijattu sellaisia romanttisia rakkaudentunnustuksia kuten "ollaan yhdessa ikuisesti", "elan vain sinulle t. gianluca" ja "rakastan perunoita". Lukituista porteista paasee vehreille sisapihoille joilla ulkoilutetaan koiria ja kuivataan pyykkia. (Kello on aika paljon ja mamma laittaa juuri illallista, joten saastytte runollisilta kuvauksiltani talla kertaa.)

Perheeseeni kuuluu Mamma, 17-vuotias tytar Vivienne seka arviolta parikymppinen Sami. Mamma on puoliksi etiopialainen, ja niinpa perhe on italialaisittainkin varsin tumma.

Sami on ammatiltaan tatuoija, ja olohuone onkin koristeellisten kynttilalyhtyjen ja afrikkalaisten patsaiden lisaksi kuorrutettu hanen piirroksillaan, jotka ovat oikeasti varsin hienoja - kaveri ei selvastikaan ole mikaan puliveivari. Odottakaahan vain, otatan silla jonkun forever young -tramp stampin alaselkaan (nyt kun tilaisuus on, daaaah).

Viviennesta en tieda hirveasti. Han on kaunis ja asuu kauniissa, mustalla, valkoisella ja fuksialla sisustetussa huoneessa, jossa on kitara, paljon hajuvesia ja vesipiippu.
"Poikaystavani on vahan sellaista herrasmiestyyppia, se tuo minulle aina runoja ja kukkia, siksi huoneeni on taynna niita."

Mamma taas on todellinen italialaisen aidin perikuva. Hanella on kiharat , tummat hiukset, han kayttaa mekkoja ja korkokenkia seka on todella sydamellinen. Poskisuudelmia jaellaan ylenpalttisesti ja nauru raikaa, kun Mamma astuu huoneeseen. Lisaksi han on opiskellut ruoanlaittoa eika han ole pelkastaan mamma italiana vaan myos mama Africa - voitteko edes kuvitella sita ruoan maaraa, mika lautaselleni lapettiin viime yona juuri saavuttuani? Ette todellakaan voi! Han itse kutsui sita "tallaiseksi pikku iltapalaksi", joten odotan kiinnostuksella, mita Mamma tana iltana tarjonnee... lienee tarpeetonta sanoakaan, etta ruoka on aivan uskomattoman hyvaa.

Kavimme muuten opiskelijoiden kanssa pienella tutustumiskierroksella nei dintorni eli koulun kotinurkilla. Vaatimattomaan nahtavyyskavalkadiin lukeutuivat muun muassa valtava Raffaellon suihkulahde, Pantheon ja lukemattomia toinen toistaan kauniimpia palatseja ja kuppiloita.
"Taalta saatte alennusta EF-kortillanne ja taalta myos... taalta saa kaupungin parhaat pitsat; sielta ette saa viela alennusta, mutta olen hoidellut asiaa ja saatte sen ensi viikolla, eli menkaa sinne vasta sitten!"
Pantheon on muuten aivan usomattoman kaunis sisalta. Valo siilautuu katon reiasta, josta Romulus katselee legendan mukaan kaupunkiaan, valaisten lukuisat renessanssipatsaat, joilla vuosisatojen saatossa varastettu alkuperaisesineisto on korvattu. Kerta kaikkiaan henkeasalpaavaa.

Sami tuli juuri kotiin, mika tarkoittanee Viviennenkin pikaista paluuta, joten poistun - seitsentoistavuotias tytto tuskin ilahtuu vieraan kauttaessa hanen konettaan mamman luvalla... ;)

Oli synkkä ja myrskyinen yö

Lennämme ukkosmyrskyn sivuitse. Salamat välähtelevät vihreällä taivaalla, lentokoneen ikkunaan rapisee lumihiutaleita ja alhaalla lepäävät kaksi valtavaa järveä, joista toinen heijastaa verenpunaista, toinen tumman harmaansinistä. Kaupunkia ympäröivät vihreät kukkukat uivat vaaleassa sumussa, ja takanamme kumpupilvien siluettien välistä taivas roihuaa kirkkaan oranssina. Kaikkialla alapuolellamme kaupungit kimmeltävät valopisteinä kuin pikkuiset galaksit, onko tuo Rooma, ei, onko tuo, onko tuo Rooma, ei, ei, onko - herraisä tuo se on.

Jostain Herran armosta tai huumorintajusta itse asiassa kirjoitankin tätä, sen verran villi oli autokyytini. Lentokentällä oli vastassa lyhyenläntä, viiksekäs italiano, jonka tehtävänä oli ilmeisesti antaa minulle yksityiskuljetus perheeseeni.

"Evening, is this the correct-"
"Ah yes nice whats ur name"
"V-O-"
"Ah yes nice come with ne signorina"

Tarvinneeko edes sanoa, että tsekkasin pariin kertaan että ajaako se edes Roomaan :D

"You wanna sit in the front or the back?"
"If I may sit in the front?"

Jukranpujut se ei ollut viisas valinta.
Sillä reissulla tuli nimittäin heitettyä parit avemariat ja loppujarrutuksessa käännyin melkeen katoliseksi ihan silkasta helpotuksesta.

Matelijat ryömintäkaistalle!
Ainakin kyyti oli vauhdikasta, sitä ei voinut kiistää: sataaneljääkymppiä koko matka, paitsi rajoituksen ollessa seitsemänkymppiä jolloin ajettiin sataakolmeakymppiä, ja sen ollessa neljäkymppiä jolloin ajettiin sataakahtakymppiä, ja tietyömaillakin painettiin talla pohjaan ja satasta silmään - mutkat suoriksi siis, kirjaimellisesti. Välimatkaa seuraavan takapuskuriin oli tuurilla puolitoista metriä. Rekka puoliksi meidän kaistallamme? Check. Kaksi autoa rinnakkain samalla kaistalla? Check. Kaksi autoa ja Vespa rinnakkain samalla kaistalla? Check. Nyt kaveri vastaa puhelimeen, ei kun kappas, sehän kirjoittaa tekstiviestiä, nopeutta satakolmekymppiä. No, olipahan sentään Nokia... Kun vauhtimme ensimmäisissä liikennevaloissa pysähtyi, miekkonen kurkotti iloisesti koputtamaan viereisen auton ikkunaan ja alkoi innokkaasti jutella heidän kanssaan.

"Friends of mine", hän selitti jatkettuamme. Ilmeisesti tyyppi tuntee puoli Roomaa, sillä seuraavissa liikennevaloissa sama toistui. Mitäpä siitä jos valo vaihtuu vihreäksi, sanelen tästä ensin Giovannille puhelinnumeroni ja kerron vaimolle terveisiä.

Ikkunat olivat tietysti auki koko matkan ja autossa taisi olla jotain pikku häikkääkin kojelaudalla välkkyvästä jouluvalosarjasta päätellen...

Anyway, kello on liikaa ja olen aika poikki, perheestä siis huomenna! ☆♡☆

Amsterdamn

Havahdun kaiuttimista särähtävään kuulutukseen, jonka tarkoitus on mitä ilmeisimmin kertoa miehistölle lähestyvästä laskeutumisesta. Hollanti kuulostaa erikoiselta tanskan, saksan ja ranskan sekoitukselta, josta saa sieltä täältä sanan kiinni ruotsin pohjalta.

Avaan silmäni ja näen allani levittäytyvän Alankomaat, paperinohuena lakeutena kuin veden päällä kelluen. Horisontti katoaa taivaaseen, josta lentokoneesta käsin erottaa kerrostuneisuuden hienoisina sävymuutoksina ja pilvien päällekkäisyyksinä. Kapeiksi paloiksi huolellisesti uomitetut pellot kantavat silmänkantamattomiin vihreää orasta, ja niiden väleissä geometrisesti kulkevat suorat joet hohtavat kirkkaassa auringonpaisteessa silmiä häikäisten, ne kulkevat aivan tavallisen näköisten omakotitalojen vieritse, jokaisella on takapihallaan laituri ja suuri, katettu vend  Kaikkialla on vettä ja peltoa, tuolla siintää loistava Amsterdam, ja rantaviiva on kauttaaltaan reunustettu tuulimyllyillä, joiden valkoiset lavat pyörivät tasaisesti merituulessa, valtavat aurinkovoimalat ja kasvihuoneet kiiltelevät peltojen ja asuinalueiden väleissä. Siellä täällä valtavat jokisuistot rikkovat ihmisen turvallisen suoraviivaisuuden näyttäen suorastaan röyhkeiltä - enkä epäile hetkeäkään, etteikö jo muutamien metrien merenpinnan nousu riittäisi upottamaan koko Atlantiksen. Vilkaisen taakseni, ja näen tumman sinivihreänä hohtelevan meren jota sadat purjeveneet täplittävät valkoisilla purjeillaan kuin tähdet yötaivasta, ne vetävät perässään leväpyrstöä. Tiiviisti rakennettuja asuinalueita ei näy vain massa vaan myös vedessä rakannettuina pihlajanlehden muotoisille, pikkuisten aallonmurtajien näköisille tekoniemille, jollaisia luulin olevan vain Dubaissa.
Kaikessa vehreässä paratiisimauisuudessaan ja mystisessä geometriassaan koko maan voisi helposti kuvitella kummallisen futuristiseksi; muinaiseksi sivilisaatioksi jonkinlaiseen Avatarin tai Laputan kaltaiseen fantasiaelokuvaan - ilmanäkymä pelloista itse asiassa toi mieleeni Etelä-Amerikan alkuperäisasukkaiden kelluvat puutarhat.

(Vau, lentoemo toi just veriappelsiinimehua ja pikkuleipiä. Nää eväät on oikeesti sata kertaa parempia kuin lämpimät safkat, saatiin Amserdamiinkin mennessä tosi hyvää juustovoileipää.)

Kone tömähtää maahan ja poistumme siitä, mutta ovet lentokentälle eivät aukea. Epävarmat matkustajat pakkautuvat ahtaaseen eteiseen ja heiluttelevat vuoroin passejaan ja matkalippujaan laitteille, joiden pitäisi avata ovet. Lasien toisella puolella taukotilassaan lentoemännät sinisissä jakkupuvuissa seuraavat näytelmää huvittuneina, kun ensin lentoperämies ja sitten kapteeni tulevat rynkyttämään ovea. Yksi lentoemännistä siemaisee kahvia. Kaksi sekalaisen oloista vartijaa saapuu paikalle, painelee aikansa paria nappia, nykii ovea, aiheuttaa hälytyksen ja poistuu. Pukinpartainen mies lyhythihaisessa ruutupaidassa tepastelee portaat alas purukumia maiskuttaen, koputtaa oveen, naurahtaa ja nousee liukuportaat rehvakkaasti ylös jalat levällään meihin päin seisten. Kapteeni naputtaa sormillaan vyötään. Pukinpartainen mies poistuu.

Amsterdamin lentokenttä on todella kaunis. Se on valoisa, kotoisa ja vihreä sanan molemmissa merkityksissä: seinät ovat vihreän ja valkoisen sävyisiä, lattia on puinen ja huonekasveja on yltympäriinsä. Syrjemmällä nuori nainen polkee puhelimeensa akkua kuntopyöräntapaisella, "please help us recycle" - roskiksia tulee vastaan joka kymmenes metri, eikä täällä olla selvästikään haluttu ottaa sitä riskiä, ettei joku huomaisi infonäyttöjen olevan ledejä.

Yksin matkustamisessa on se hauska puoli, että voin sieluni kyllyydestä vaeltaa tunnin ympäri kenttää parhaan näköisen ruoan perässä ja lopulta ostaa appelsiinimehun juuri siitä, josta kierrokselleni lähdin.

Portin ympärillä parveilee tummia ihmisiä ja kookkaita, parrakkaita miehiä. Savoa vääntävät kouvolatukkaiset eläkeläisrouvat ovat vaihtuneen korkokenkäisiin tummaveriköihin, italia kantautuu pitkin lentokonetta ja huomaan tulevani hetki hetkeltä uteliaammaksi ja innostuneemmaksi.

Muutama käytännön asia vähän jännittää, mutta ei oikeastaan muuten. No ehkä vähän kuumottaa. Kaksi viikkoa kn kuitenkin helvetin pitkä aika kun sitä oikeen miettii.

Ensi yön nukun Roomalaisten kanssa.

Matkaan

Run boy run
running is a victory 
beauty lies behind the hills
run boy run
the sun will be guiding you
run boy run 
this phrase is a prophecy
but for now
it's time to run

Sambaa ja pakkausta

Hyvää iltaa. Minä olen Helmi, olen seitsemäntoistavuotias ja olen lähdössä kuukauden vaellukselle Antartikselle.

Siltä ainakin tuntuu, kun katsoo tätä vaatepinoa. Kahdeksi viikoksi riittää täällä Suomessa yhdet housut ja kuusi paitaa (yksi, jos on mökillä ja silloin ei oikestaan tarvi housujakaan), mutta auta armias jos erehtyy kuvittelemaan, että ulkomailla pärjäisi samalla määrällä. Ehei, sinne pakataan paitoja enemmän kuin päiviä, ihan vain kaiken varalta. Entä jos kastun? Ylimääräiset housut. Entä jos kaadan punaviiniä päälleni? Kolme lisäpaitaa korjannee asian. Entä jos uppoan suohon? Kengät, parit ylimääräiset kengät ja äkkiä!

...hyvänen aika.

Joskus, kun olen Iso ja Aikuinen, lähden reppureissaamaan kahdella paidalla niin, että niitä voi viikon välein vuorotella kun toisen pesee junan vessassa.

Tänään sambattiin sitten oikein urakalla. Olen väsynyt, särkyinen, lopen uupunut ja kyseenalaistan motiivejani elää, mutta samba on ehdottomasti parhaita asioita mitä minulle on koskaan tapahtunut. Ehdottomasti top viidessä (mm. Tapiolaan menemisen ohella - rakastan teitä murut)!

Nyt jalat saavat ansaittua lepoa, ja niin koko muukin minä. Huomenna sitten pitäisi lähteä lentokentälle ja Roomaan: tuntuu hullulta ajatella, että matka, josta elättelin epärealistisen kaukaista haavetta kaksi vuotta sitten, on muuttumassa todellisuudeksi ja alkaa huomenna.

Aint no matey sail to an adventure with a tired mind.

Lähtöfiiliksiä

Nukun tähän aikaan vuodesta, ja itse asiassa suurimman osan muustakin vuodesta, ikkunaverhot auki. Olen oppinut nukkumaan valoisassa yllättävän hyvin; kesäyön sinihämärää katsellen nukahtaa rauhallisesti, ja itäpuolen puidenlatvojen ylitse siilautuvaan auringonvaloon on hyvä herätä (ja kääntää sitten kylkeä seinän puolelle jatkaakseen unia vielä viisi tuntia). Tuuletan yleensä myös runsaasti, koska viileä ilma auttaa rauhoittumaan, mutta tänä iltana sisään lensi hyttynen - ensimmäinen tänä kesänä - ja nyt se lentelee ympäriinsä kimeästi inisten ja on purrut minua jo kolmeen eri paikkaan.

Ylihuomenna pitäisi olla tanssimassa, ja sitä seuraavana päivänä nousee jo kone Amsterdamin kautta Roomaan. Muutamisen tuntia odotusaikaa lienee tiedossa, mutta kyllähän nyt Amsterdamissa ajan saa kulumaan... heh heh.

Kielikurssini on siis EF:n intensiivikurssi Roomassa, eli opiskelua on vielä hiukan enemmän kuin tavallisilla kielikursseilla. Minulla ei ole minkääänlaista käsitystä siitä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa (boom bitch, läiskäsin ton hyttysen pimeessä, nice), sillä esimerkiksi mitään lukujärjestyksentapaista ei ole julkaistu. Noh, otan mukaan jonkun vihkon ja pari kynää ja eiköhän hommat järjesty. Niin ne on aina tähänkin asti. (Tätä on hauska hokea, kunnes oikeasti kusen asiani totaalisesti. Sitä päivää odotellessa)

Joka tapauksessa, EF:llä on tällainen hauska My EF -palvelu kielikurssilaisille, josta näkee muun muassa sen, keitä samalle kurssille on tulossa, millaisesta musiikista he pitävät ja harrastavatko he shakinpeluuta vai murtomaahiihtoa. Varsinaista relevanttia informaatiota on tuolta ollut hitusen hankala löytää, mutta mikäs sen hauskempaa kuin vähän tunnelmoida etukäteen?
(Huomasin muuten tuolta, että kurssilla on kolme ruotsalaista! Två flugor i en smäll, hehe)

Etukäteen piti tehdä lähtötasotesti, johon sisältyi muun muassa tällaista luetunymmärtämistä, josta vastattiin monivalintakysymyksiin. Sen pohjalta kurssilaiset laitetaan paikan päällä sopivan tasoiseen opiskeluryhmään. Vähän kuumotti, mutta pääsenpähän sitten omantasoisteni kanssa opiskelemaan eikö tarvitse stressata, ovatku muut paljon edistyneempiä tai muuta vastaavaa.

                                             Welcom tourist we spik english

No niin, huumori sikseen, sain tietoa isäntäperheestäni! Peräti kaksi päivää ennen matkaan lähtöä luvatun kahden viikon varoitusajan sijaan, mutta mikäs siinä - innostuin tästä kuvauksesta kovasti ja odotankin jo innolla (boom bitch, hyttysiä olikin kaksi ja sain toisenkin niistä snaipattua pimeässä, NICE). Mitä lähempänä lähtö on, sitä vähemmän hermoilen. Seuraava päivitys tulleekin sitten etelästä, mikäli en intoudu jonkinlaiseen kaoottiseen pakkauspäivitykseen. :D

Ciao!