Oli synkkä ja myrskyinen yö

Lennämme ukkosmyrskyn sivuitse. Salamat välähtelevät vihreällä taivaalla, lentokoneen ikkunaan rapisee lumihiutaleita ja alhaalla lepäävät kaksi valtavaa järveä, joista toinen heijastaa verenpunaista, toinen tumman harmaansinistä. Kaupunkia ympäröivät vihreät kukkukat uivat vaaleassa sumussa, ja takanamme kumpupilvien siluettien välistä taivas roihuaa kirkkaan oranssina. Kaikkialla alapuolellamme kaupungit kimmeltävät valopisteinä kuin pikkuiset galaksit, onko tuo Rooma, ei, onko tuo, onko tuo Rooma, ei, ei, onko - herraisä tuo se on.

Jostain Herran armosta tai huumorintajusta itse asiassa kirjoitankin tätä, sen verran villi oli autokyytini. Lentokentällä oli vastassa lyhyenläntä, viiksekäs italiano, jonka tehtävänä oli ilmeisesti antaa minulle yksityiskuljetus perheeseeni.

"Evening, is this the correct-"
"Ah yes nice whats ur name"
"V-O-"
"Ah yes nice come with ne signorina"

Tarvinneeko edes sanoa, että tsekkasin pariin kertaan että ajaako se edes Roomaan :D

"You wanna sit in the front or the back?"
"If I may sit in the front?"

Jukranpujut se ei ollut viisas valinta.
Sillä reissulla tuli nimittäin heitettyä parit avemariat ja loppujarrutuksessa käännyin melkeen katoliseksi ihan silkasta helpotuksesta.

Matelijat ryömintäkaistalle!
Ainakin kyyti oli vauhdikasta, sitä ei voinut kiistää: sataaneljääkymppiä koko matka, paitsi rajoituksen ollessa seitsemänkymppiä jolloin ajettiin sataakolmeakymppiä, ja sen ollessa neljäkymppiä jolloin ajettiin sataakahtakymppiä, ja tietyömaillakin painettiin talla pohjaan ja satasta silmään - mutkat suoriksi siis, kirjaimellisesti. Välimatkaa seuraavan takapuskuriin oli tuurilla puolitoista metriä. Rekka puoliksi meidän kaistallamme? Check. Kaksi autoa rinnakkain samalla kaistalla? Check. Kaksi autoa ja Vespa rinnakkain samalla kaistalla? Check. Nyt kaveri vastaa puhelimeen, ei kun kappas, sehän kirjoittaa tekstiviestiä, nopeutta satakolmekymppiä. No, olipahan sentään Nokia... Kun vauhtimme ensimmäisissä liikennevaloissa pysähtyi, miekkonen kurkotti iloisesti koputtamaan viereisen auton ikkunaan ja alkoi innokkaasti jutella heidän kanssaan.

"Friends of mine", hän selitti jatkettuamme. Ilmeisesti tyyppi tuntee puoli Roomaa, sillä seuraavissa liikennevaloissa sama toistui. Mitäpä siitä jos valo vaihtuu vihreäksi, sanelen tästä ensin Giovannille puhelinnumeroni ja kerron vaimolle terveisiä.

Ikkunat olivat tietysti auki koko matkan ja autossa taisi olla jotain pikku häikkääkin kojelaudalla välkkyvästä jouluvalosarjasta päätellen...

Anyway, kello on liikaa ja olen aika poikki, perheestä siis huomenna! ☆♡☆