Kàvelyà

Kuvitelkaa herààvànne ennen kuutta nukuttuanne neljà tuntia.
Kuvitelkaa Rooman esikaupunkilàhiòn tyhjàt kadut, joilla tuuli pyòrittelee roskia ja joku yksinàinen pikku kissa rapsuttaa jalkaa ruoan toivossa.
Kuvitelkaa metro, jossa ensimmàistà kertaa pààsen istumaan, koska ihmisià ei ole sataa joka vaunussa.
Kuvitelkaa aamukahdeksan valkoinen valo ja Etelà-Euroopan paksu, seisova làmpò.
Kuvitelkaa valtava, kivinen kaariportti, jonka alta kulkee vain muutamia ihmisià matkalla samaan paikkaan kuin sinàkin.
Kuvitelkaa, ettà astutte kaksikymmentà yli seitsemàn noin vain paikkaan, jonne normaalisti joutuu jonottamaan yli kolme tuntia.
Kuvitelkaa sunnuntaiaamun Vatikaani, aukio tyhjànà, vain muutama ihminen nousemassa valtavia kiviportaita maailman suurimpaan kirkkoon ja yhteen kristittyjen pyhimmistà paikoista.

Kun Pietarinkirkkoa suunniteltiin, keksittiin tehdà optinen illuusio: kulkuvàylà kirkolle levenee voimakkaasti, jolloin se nàyttàà olevan ihan làhellà, mutta kun kàvelet sità kohden, matka ei lopukaan koskaan ja kirkko kasvaa ja kasvaa muuttuen lopulta niin massiiviseksi, ettà se tuntuu epàtodelliselta.
Ei tàmàn pitàisi olla olemassa.
Ei tàllaisen rakentaminen hartiavoimin pitàisi olla mahdollista.
Ei tàmà voi olla todellinen.

Sunnuntaiaamuna aikaisin kirkossa on vain kourallinen ihmisià, jokunen turisti, mutta ennen kaikkea roomalaisia. Kamerat eivàt naksu, turistit eivàt mekkaloitse, vain munkkikuoron rauhallinen hymni kantautuu joltain pienemmistà alttareista, se kaikuu matalana luolassa ja kuulostaa vedenalaisen utuiselta.
Pietarinkirkko on kàsittàmàtòn. Kirjaimellisesti. Sisààn astuessani mietin, kuinka ihminen voi oppia ymmàrtàmààn mitààn luonnosta, jos yksi kivirakennuskin tuntuu vaikealta saada mahtumaan ajatuksiin.

Ehkà jotain kertoo se, ettà ulos astuttuani minun oli pakko istuutua hetkeksi rauhoittumaan ja ajattelin, etten voi kirjoittaa tàstà yhtààn mitààn.
Katson korkeudessa leijuvaa kattoa ja sen koristelua, katson yhtà kivipaneelia joka on koristeltu veistetyin ja kullatuin ruusuin ja mietin, kuinka satoja vuosia sitten joku ihminen on pidellyt sità kàsissààn ja veistànyt jokikisen teràlehden ja kiekuran, ja katson sitten kauemmas koko muuta kattoa, joka on kauttaaltaan kuorrutettu samoilla paneeleilla. Niità on satoja. Koko kirkossa làhes varmasti tuhansia. Jokainen veistos, joka seisoo sivualttereiden vieressà tai hauta-arkkujen pààllà tai ovien sivuilla tai siipineen katossa tai fakaadin huipulla tai sakastissa on jonkun ajat sitten kuolleen taiteilijan tuntikausien tyòn tulos. Jokainen mosaiikkineliò lattiassa tai katossa tai seinillà tai tauluissa on ensin tehty, kuva on suunniteltu ja mosaiikit huolellisesti aseteltu. Sità kàsityòtaidon, teknisen osaamisen ja kestàvyyden yhdistelmàà ei kannata ajatellakaan, koska silloin ei saa henkeà ja jaloista katoaa voima.

En tiedà, oletteko sattuneet huomaamaan - itse en ainakaan ollut - ettà joka ikinen maalaus, fresko ja kuviointi kirkossa on mosaiikkia. Yksikààn kuva ei ole maalattu. Pietarinkirkossa nàkee enemmàn mosaiikkineliòità kuin taivaalla tàhtià.
Jos kàrsit eksistentiaalisen kriisin puutteesta eikà korpi tai valtameri tarjoa apua, mene Pietarinkirkkoon. Siellà tuntee itsensà pieneksi ja avuttomaksi jonkin tuntemattoman voiman edessà...

menneen ihmisen kadonneen taituruuden edessà.

Sisàllà oli valtavasti patsaita, joista tàmà teki suurimman vaikutuksen. Làvitse marmoria ja graniittia oleva veistos koristi oven ylàpuolta kuin katos, jonka alta kuljettiin nunnien ja kahdeksanvuotiaiden pikkumunkkien kansoittamiin, suurimmaksi osaksi suljettuihin osiin. Kuva hàmàà, sillà kuten kirkossa kaikki, tàmàkin oli todella suuri: tiimlasia pitelevà, peitetty kuolema on kaksi kertaa kokoiseni.

Juuri ollessani poistumassa kirkosta tunnin jatkuvat kàvelyn ja ihmettelyn lopuksi huomasin hiukan syrjàssà olevan Pietàn. Olin pohjattoman onnellinen, sillà olen aina pitànyt veistoksesta hirveàsti enkà tiennyt sen olevan siellà. Sità ei pààssyt kahtakymmentà metrià làhemmàksi, mutta se oli oikeastaan ihanaa: himmeàssà valossa Maria kiilteli luunvalkeana kaukaisuudessa.

Vatikaanista toivuttuani kàytànnòssà kàvelin koko loppupàivàn. Ristiin rastiin pitkià matkoja tuntemattomilla kujilla yksitoista tuntia. Minulla oli todella hauskaa ja nàin mielenkiintoisia asioita ja paikkoja, joihin en olisi luultavasti muuten tòrmànnyt, mutta lopulta olin kuin Andersenin merenneito joka askelta aristaen, ja kipu jaloissa on vielàkin niin kova, etten ihmettelisi vaikka jalkapòytàni olisi hiusmurtumilla (joilla se ei tietenkààn ole, mutta u get the idea).

Tànààn opin muuten ilman kouluakin kaksi asiaa:

1. Tààllà ei kannata luottaa kyltteihin, koskaan. Vatikaanissa kuljin ympyràà sekalaisten kylttien mukaan Sikstuksen kappelin peràssà, ja lopulta kun luulin olevani oikeassa paikassa ja kysyin neuvoa, sain kuulla sen olevan tàysin toisella puolella valtiota (heh). Lopulta kappeli ei ollut edes auki. Sieltà palatessani ja Roomaan palattuani yritin seurata màkkàrin viittoja (koska halusin vessaan ja kupin kahvia - kaikki paikat olivat kiinni eikà tààllà missààn kahvilassa ole vessoja), ja kàveltyàni ainakin kilometrin mittaisen lenkin lòysin itseni làhtòruudusta, jossa toinen kyltti osoitti tàysin pàinvastaiseen suuntaan. i'm trollin it

2. Sivukujien puolityhjissà pikku kirkoissa voi torkkua turvallisesti, jos pitàà kàsià ristissà ja nàyttàà keskittyvànsà rukoilemaan. Kàvin tànààn noin kuudessa kirkossa...

Kello on puoli kahdeksan ja olen kotona Samin kanssa kahdestaan. Saimme tànààn muuten toisenkin EF-opiskelijan, ranskalainen about ikàiseni tyttò, joka kày siis samaa koulua, vaikuttaa mukavalta. Vaikka kommunikoiminen voikin osoittautua haasteeksi, sillà hàn puhuu englantia hyvin vàhàn eikà ymmàrràkààn paljoa, myòs italiasta on hallussa vasta aivan alkeet... Mikàs siinà! (àlàkà unohda sulavia liiiikkeitàsi)
Ja ai niin, hyvià uutisia! Pàivien hakkaavan yskàn jàlkeen kòmmin eilen apteekkiin ostamaan lààkettà, koska italian viittomien pikakurssi ei oikein innostanut. Se auttoi heti, ja oloni on jo paljon parempi! Voin hengittàà, jee!

(kuvat taas googlesta btw, en kuvannut kirkossa enkà ole tekniikan ihmelapsi- mutta valitsen kuvia vain paikoista, jotka olen nàhnyt ja sellaisella sààllà, joka vastaa tàmànhetkistà.)